Jänis Vemmelsäären savotta

Istuivat Kettu Repolainen ja Jänis Vemmelsääri iltaa suurella
kannolla ja pohtivat lyhyen tähtäimen strategioita. Oltiin pyö-
ritelty asioita juurta jaksaen, pureuduttu kaarnaan, menty yti-
meen, voisi sanoa.
"Luulenpa veliseni että meillä on moraalinen oikeus...", virkkoi
Jänis Vemmelsääri.
"Moraalinen oikeuspa hyvinkin puolellamme, kuomaseni! Oi-
keus ja peräti velvollisuus", jatkoi Kettu Repolainen.
"Mutta älkäämme olko sentään barbaareja vaan kuulkaamme
mitä hänellä on sanottavanaan puolustuksekseen", ehdotti Jänis
Vemmelsääri.
Niin irroitettiin side herra Ihmisen suun edestä ja aikansa ilmaa
keuhkoihinsa haukottuaan ryhtyi hän äänekkäästi parkumaan.
"Voi ystävät hyvät! Armahtakaa minua poloista onnetonta, että
tässä pitikin näin käydä... Auts!"



Puhe loppui lyhyeen kun Jänis Vemmelsääri tarttui hampaillaan
herra Ihmisen vasempaan kivekseen. Hakkuuaukea killitti pahasti
silmään, ainakin jos oli tottunut elelemään metsissä. Metsän lai-
dassa mustunut monitoimikone savusi edelleen ja Susi Hukkanen
temmelsi suolistetun metsätyömiehen jäänteiden parissa.
"Voi säälikää minua kurjaa...", vaikeroi herra Ihminen. "Tehkää
minulle mitä tahansa mutta älkää vain heittäkö minua tuonne
orjantappurapensaikkoon, sitä en kestäisi!" Näin lasketteli herra
Ihminen luullen keksineensä hädissään oivankin suunnitelman.
"Ai että, sinua hupsua herra Ihmistä!", lausui Kettu Repolainen
huuliaan lipoen. "Luulitko todellakin että lankeaisimme tuohon
vanhanaikaiseen temppuun?"

Ja kävi niinkuin arvata saattaa. Herra Ihminen jaoteltiin vanhojen
säädösten mukaan kaikkien metsän eläinten kesken. Pidettiin aimo
kekkerit, mutta maakuntalehdessä tapaus vaiettiin kuoliaaksi.
Sillä onhan niin että metsä vastaa niinkuin sinne huutaa.